Omenatarha

Omenatarha

maanantai 15. tammikuuta 2018

Muutosta

Uusi vuosi on jo pitkällä ilman ainoatakaan postausta tähän asti. Enkä tälläkään kertaa kovin pitkästi kirjoita, mutta avaan tuota otsikkoa hieman. Muutoksien aikaa olemme eläneet perhepiirissä. Ensinnäkin otsikko viittaa muuttoon. Ostimme miehen kanssa juuri joulun alla rivitalokolmio-osakkeen ihan työpaikkani tuntumasta. Työmatka-ajo kypsytti päätökseen. Joulun vietimme rauhassa perheen kesken täällä kaupunkikodissa (jossa olemme tällä hetkellä käymässä), ja sukuloituamme ja vietettyämme Kanttorilassa miehen kanssa välipäiviä aloitimme muuttourakan uudenvuoden jälkeisenä arkipäivänä. Muuttotohina on ollut enimmäkseen mukavaa, mutta sormeni olin telonut juuri joulun alla niin, että haava ärtyi ja tulehtui siivousriehunnassa. Juuri kun työt alkoivat, ahdistuin viimein varaamaan ajan ja sain samana päivänä antibiootit, kuuri jatkuu vielä pari päivää.
Mutta sitten sitä muuta muutosta, sellaista kurjempaa. Iäkäs ja dementoitunut äitimme on nyt reilun viikon ollut sairaalassa keuhkokuumeen takia. Hänen äitinsä, meidän mammamme, kuoli 42 vuotta sitten saman taudin riuduttamana. Alzheimerin tauti aiheuttaa äidille nielemisvaikeuksia, joka aiheuttaa keuhkokuumeen, kun ruokaa menee keuhkoihin. Antibiootit eivät ole purreet riittävästi, ja vaikka tämä tauti paranisikin, niin uusi keuhkokuume olisi odotettavissa. Samoin taitaa äidin vatsan toimimattomuus johtua siitä, etteivät aivot anna enää käskyjä, eikä vatsa itse tiedä, mitä pitäisi tehdä...
Kävimme Kanttorilassa viime viikonloppuna ja silloin ajelimme myös kotipuoleen sairaalaan. Istuin äidin vieressä kolmatta tuntia. Pikkusiskolle on viettänyt sairaalassa jopa öitä äidin kaverina. Huomenna ilmeisesti hän ilmoittaa kierrolla lääkärille, että me sisarukset olemme päättäneet suostua siihen, että äiti siirtyy saattohoitoon. Se vaihe ei tässä tapauksessa kuulemma kestä kauaa. Puhutaan päivistä, ei viikoista.

maanantai 25. joulukuuta 2017

Ensimmäisen joulupäivän iltana

Olemme viettäneet joulua kaupunkikodissa koko perheellä. Kuopus tuli jo torstaina, sisko ja sen veli perjantaina samaa matkaa pohjoisen suunnasta, esikoinen kävi perjantaina leipomassa ja koristelemassa pipareita, mutta meni sitten yöksi omaan asuntoonsa. Lauantaina hänkin tuli sitten pariksi yöksi ja vielä ensimyöksi, kun aamulla lähdetään yhtä matkaa perinteiselle tapaninajelulle sukuloimaan.
Loppusyksyn aikana toin Kanttorilasta yhtä ja toista tarpeellista joulunviettoa varten,  lähinnä astioita, liinoja ja koristeita, mutta jouluvalmistelujen aikana huomasin yhtä ja toista unohtaneeni. Esimerkiksi siinä vaiheessa, kun oli aika koristella pipareita, huomasin jättäneeni matkasta niin kaupan tyllat ja truutut kuin myös voipaperirullan, josta olisin voinut leikata ja taitella pursottimen. Löysin kuitenkin laatikon pohjalta ruttuisen palan voipaperia, joka riitti yhteen tötteröön. Onneksi koristeltavia pipareita oli huomattavasti tavallista vähemmän, kun nelinkertaisen annoksen sijaan olin tehnyt vain kaksinkertaisen taikinamäärän. Tötterö alkoi kuitenkin pehmetä ja pursuilla ennen kuin kuorrute ja koristeltavat piparit loppuivat, joten kasvin lopun vesi-tomusokeriseoksen astiaan jääkaappiin. Ehkä käytän sen jossain vaiheessa leivontaan.
Kun aattona aloin kattaa pöytää, olisin kaivannut yhtä sun toista tarjotinta ja tarjoiluastioita, mutta saimme kuitenkin kaiken tarjolle aivan kelvollisesti, vaikka kaljalle pitikin kelpuuttaa muovinen kannu, kun kaikki lasiset mehukannut (4 kpl) olivat Kanttorilassa.
Ensi vuonna täytyy porkkanalaatikkoakin ostaa seurakunnan myyjäisistä enemmän kuin vain yksi rasia, kun tyttären lisäksi myös kuopus yllättäen tykkäsi. Itse kun en kauheasti siitä piittaa, niin en ollut ymmärtänyt sitä varata muiden tarpeiksi. Samoin karjalanpaistivärkkiä olisin saanut ostaa toisenkin rasian, vaikka meistä puolet ei sitä syönytkään. Tytär kiitteli, että oli hyvää. Se ehti hautua uunissa riittävän kauan lauantaina yhdessä juurespaistoksen kanssa.
Kuoron kanssa olimme aattona kirkossa laulamassa, tänä aamuna olimme miehen kanssa sitten muuten vain joulukirkossa. Vaikka minua välillä nukutti armottomasti, nautin kuitenkin kovasti aamukirkosta. Ja erityisesti mieskvartetin esittämästä laulusta Enkellaulu kajahtaa.
Muutama vuosi sitten Kanttorilassa joulua viettäessämme miehen aatto meni melko tyystin ulkona autoremontissa. Tällä kertaa hän innostui aattokirkon ja päivällisen jälkeen irrottamaan vanhan astianpesukoneen liitännöistään ja siinä sivussa tyhjäsi ja siivosi tiskiallaskaapin. Tiskikonetta olemme käyttäneet edellisen kerran vissiin vuosi sitten jouluna, ja jo silloin paheksuin sen pitämään pahaa ääntä ja huonoa pesutulosta. Nyt testailin konetta uudestaan ja koetin sitä puhdistaakin lataamalla sisään soodaa ja etikkaa. Kun ylimääräisen huuhtelunkaan jälkeen tiskit eivät vaikuttaneet puhtailta, päätin että joulun tiskit pestään käsin. Rappujen alla odottaa muovikääreissään ”uusi” kone, jonka toimme tyttären muutossa, sille kun ei ollut tilaa tyttären uudessa asunnossa. Se vain jäi asentamatta ennen joulua, kun toivoskelin vanhan koneen vielä jonkin ihmeen kaupalla pelittävän. Miehen remontti-innostus muutti hieman minun aattosuunnitelmiani, mutta eipä siinä mitään suurta vahinkoa tullut, vaikka kieltämättä aluksi mielessäni harmittelin odottamatonta ohjelmanumeroa tiskikoneen kanssa.
Mies kävi tänään viemässä tyttären asunnolleen, koska hän on huomenna päivystysvuorossa eikä siis pääse lähtemään mukaamme sukulointiretkelle.
Huomisen ajomatkan jälkeen olisi tarkoitus miehen kanssa sitten suunnata kohti Kanttorilaa. Millan kutsui luokseen uutta vuotta juhlimaan. Niistä juhlista on tullut melkein jo perinne.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Tervehdys, Kanttorila

Olemme käyneet Kanttorilassa pitkin loppusyksyä kahden viikon välein -maksimiaika, jonka talvettumassa olevat keijunmekot ynnä muut huonekasvit selviävät kastelematta. Mutta vasta nyt joulun kynnyksellä, kun työasioista syyslukukauden vaikein homma on ohi, ehdin, pystyn ja jaksan jotain pitkästä aikaa kirjoittaa blogiinkin. Viimeksi kirjoittaessani olin väsäämässä koulun itsenäisyysjuhlaan oppilailleni esitystä Vänrikki Stoolin tarinoihin ja Runebergiin liittyen. Itse nyt kissanhäntääni nostaen totean, että teimme hyvää työtä. Olihan siinäkin hommaa, ensin kirjoittaa näytelmä, roolittaa ja puvustaa se, ja sitten ruveta tekstiä muokkaamaan. Typistin pitkiä sepustuksia Suomen sodan syistä ja vaiheista loppujen lopuksi pariin riviin ja annoin enemmän tilaa lainauksille Runebergiltä. Unohtamatta kuitenkaan Napoleonin ja Aleksanteri I:n kohtaamista Niemen-joella. Sitten kun selvittiin juhlasta, oli arviointikeskustelujen aika, 24 X 30 min. Ja nyt perjantaihin mennessä piti olla arvioinnin wilmassa.
Syksy on tuntunut poikkeuksellisen rankalta ja väsyttävältä. Pari kertaa olen tullut kotiin itkuun asti nääntyneenä. Joskus vastoinkäymiset ja pettymykset tulevat trusapäin. Mutta eipä työasioista sen enempää. Nyt olen viettämässä viikonloppua Kanttorilassa. Tänään ajelimme siskoni luokse, Millan mukanamme. Haimme hänelle siskoni pentueesta kauniin puolipitkäkarvaisen kollin. Se tuli sopivasti paikkaamaan aukkoa, jonka Millanin vanhin, pitkin syksyä kuolemaa tehnyt ja eilen menehtynyt kissa jätti. Meillä oli jälleen kerran antoisa sukulointireissu, tapasimme nuorempaakin siskoani, joka tosin poti kauheaa räkätautia. Äiti oli tällä kertaa hereillä, kun kävimme häntä miehen kanssa katsomassa, mutta ei hän reagoinut läsnäoloomme mitenkään. Aikamme kun lauloimme vanhoja tuttuja joululauluja, hän alkoi yhtyä niihin. Myös toinen dementikkorouva yhteistilan pöydän ääressä yhtyi lauluihin, ja kohta kolmas käveli siihen lähemmäs istumaan ja kuuntelemaan myös.
Vietyämme Millanin ja Pietun kotiin ja palattuamme Kanttorilaan hain muovikuuseen vintiltä ja aloin koristella sitä, asettelin seimiasetelman Esteri-tädin piirongin päälle ja ripustin keittiön verhotankoon havuköynnöksen ja joulupalloja. Vaikka vietämmekin joulun lasten kanssa kaupunkikodissa, tulemme  miehen kanssa taas välipäivinä tänne, ja silloin on mukava, kun meitä täällä odottaa joulu kuusineen.
Matka tänne kesti eilen tavallista pidempään, kun rehasimme auton perässä kärryä ja kärryn päällä oli auto. Se sama, jota jouduimme rehaamaan vuosi sitten itsenäisyysloman aikana niinikään peräkärryllä talvisäässä ja jota mies on sen jälkeenkin joutunut kuskaamaan trailerista kahteenkin otteeseen pohjoisesta korjattavakseen. Tuotiin se tänne sateen suojaan ja odottamaan, josko ensi kesänä ihmeen kaupalla sen saisikin korjattua.
Lunta oli tullut, muttei liikaa; pihaan pääsimme helposti raskaan kuormankin kanssa. Kasvihuoneen katolla olleet lumet sain varisteltua alas, mies teki muut lumityöt. Hupsista, vuorokausi ehti vaihtua ennen kuin sain postattua. Aloitin lauantaina ja nyt on alkanut pyhäpäivä, kolmas adventtisunnuntai. Neljäs onkin sitten jo jouluaatto.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Syksy loppui kesken

Ajelimme illanhämyssä täysikuun loisteessa reilun viikon poissaolon jälkeen Kanttorilaan. Täällä satoi lunta, kun viimeksi täältä lähdimme. En tiedä, onko maassa nyt oleva lumi vielä sitä samaa. Kun kävin ensi töikseni tyhjäämässä postilaatikkoon kertyneen mainospostin, huomasin lumessa jäniksen jäljet. Siitä muistin, että ainakin yksi syystyö unohtui tehdä syyslomalla, puhumattakaan niistä muutamasta hommasta, jotka vain jäivät kesken lumen tultua. Teinpä siis puutarhakierroksen 
lehtikasa kainalossani. Onneksi sentään useimpien nuorten hedelmäpuiden runkojen ympärillä oli verkkosuojat jäniksiä vastaan valmiina, kun en ollut niitä kesäksi poistanut, kun ne olivat olleet lintusuojina hdelmäaikaan. Pensasmustikan päällä ollut verkko oli jäänyt irralleen marjojen poimimisen jälkeen, täytyy päivännäöllä kiinnittää se paremmin aloilleen. Yksi hapankirsikkapuu oli ilman runkosuojaa, samoin Lavia-omenapuu. Ainakin sen myös suojaan huomenna, hapankirsikka ei ole niin kiireellinen suojattava. Huomisen pyhäinpäivän ohjelmaksi on luvassa myös ainakin kauppareissu Millanin kanssa. Normaalisti en tapaa pyhäpäivänä käydä kaupoissa, mutta tämä on poikkeustapaus, UT:ta lainatakseni "järjellinen jumalanpalvelukseni, käydä katsomassa leskiä, orpoja..." ja miksei myös hylättyjä.
Kirjoitus-ym. kouluhommiakin olin ajatellut tälle viikonlopulle. Vänrikki Stoolin tarinoista pitäisi dramatisoida oppilaille passeliksi pätkäksi. Sitä varten haeskelin Grimbergin Kansojen historiastakin taustatietoa, mutta Suomen sota oli siinä kuitattu yhdellä virkkeellä. Enempi taustoja antaa vanha kunnon Horisontti, muinainen yläasteen historiankirja.
Nyt siis muunlaisiin kirjallisiin töihin.

perjantai 27. lokakuuta 2017

Kuvia jälkijättöisesti

Koska olen sekä kirjoittanut blogiini että ottanut kuvia enimmäkseen tabletilla ja koska sillä ottamani kuvat eivät ole minun siirrettävissäni bloggeriin, niin kuvia ei ole tullut postauksiini.
Nyt kun palasimme syyslomaviikolta Kanttorilasta, niin kotiovesta astuessamme mies muisti unohtaneensa mokkulan sinne. Niinpä olen yrittänyt perehtyä älykännykkään, jonka työnantaja hommasi. Mutta sillä en toistaiseksi yritäkään kirjoittaa postauksia. Mies kävi ostamassa ärrältä nettiaikaa, joten istun nyt poikkeuksellisesti hänen läppärinsä ääressä. Ja TÄNNEPÄ OSAAN siirtää kuvat vanhalta nokialaiseltani. Totesin, etten ole sillä montakaan kuvaa kesän mittaan napannut, mutta niistä vähistä koetan nyt tähän postaukseen joitakin sijoitella.


Japaninakileija on nyt kahtena kesänä ilmestynyt kukkimaan perennapenin reunuksessa olevan reikätiilen reiästä. Nyt hoksasin koettaa kerätä siitä siemeniä talteen. Akileijoja on Millanin jäljiltä Kanttorilassa monenmoisia, mutta tämän soisin leviävän näyttävämmällekin paikalle.


Tarhavarjohiippa  teki tänä kesänä kukannuput, jotka meinasivat jäädä minulta huomaamatta. Kuvanottokaan ei oikein onnistunut, vaikka koetin asettua viereen makaamaan. 



 Kuva ei tee oikeutta kääpiöunikon upeanheleälle sitruunanvärille. Se on nyt parina kesänä ilahduttanut päästyään kasvun alkuun, ja Millanillekin olen siitä jo siemeniä saanut. Hänhän senkin alunperin Kanttorilaan hankki.


Lopuksi vielä ylläoleva kuva yhdestä perennaprojektistani viime kesältä. Tämä ei ole se viimeinen, jonka kanssa tuhrasin loppukesän ja alkusyksystäkin useamman viikonlopun. Tämä pienempi ympyräpenkki taisi kyllä olla alkusysäys siihen suurempaan projektiin. Tämäkin oli reunaltaan kovin ruohottunut, ja laukkaneilikka näytti ruohon seassa kituvalta. Hajasijoitin sen kolmeen kohtaan lähelle penkin ulkoreunaa, ja minusta se jo ennätti loppukesästä komistua joka kohdassa. Ties vaikka näkisin senkin vielä kukkivan, kun toistaiseksi olen nähnyt sen vain pienen ruohotuppaan näköisenä. Tässä penkissä on ollut tarhakylmänkukan ja esikoiden lisäksi (ja niiden kukkimisajan jälkeen) lähes vain valkoisia lajeja, kurjenkelloa, malvaa ja peurankelloa. Nyt lisäsin vaaleanpunaista malvaa, jotain (keto?)neilikkaa ja keskelle vielä puskan harakankelloa, antamaan väriä, kun sellainen oli kukkivana siirrettävissä mansikkamaalta. On siinä nyt myös vaaleanpunaista kellopeippiä, joka kukkii syksyllä. Siirsin keltaiseksi paljastuneen syyshohdekukan toiseen, kelta-violettivoittoiseen perennapenkkiin harmoniaa rikkomasta.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Mies, minä ja Millan

Kävimme tänään kylästelemässä Millanin luona. Vasta tänään, vaikka olemme maisemissa olleet jo perjantai-illasta ruveten. Alkuloma meni saarna- ja puutarhakiiruissa, alkuviikosta taas Millan oli niin kipeänä, ettei ollut saanut nukuttua eikä näin ollen olisi jaksanut seurustella vieraiden kanssa. Ei hän nytkään itse pystynyt kahvia juomaan, mutta me joimme hänenkin edestään.
Reilu viikko sitten olimme kolmestaan mielenkiintoisella autoajelulla. Vedimme peräkärryllä kattopeltikuormaa siskolleni ja samalla poikkesimme tapaamaan entisiä seurakuntanuoria. Entisiä siinä mielessä, ettemme kukaan enää olleet kauhean nuoria. Meillä oli mukava nyyttäritapaaminen ja Millanin sähköyliherkkyyskin osattiin huomioida, eikä kenelläkään ollut kännykkä päällä. Kuvatkin otettiin normi digikameralla. Siskon luona jeesattiin Millanin kanssa keräämällä omppupudokkaita (no, tulihan ne omput taas sieltä...) koska sisko oli potenut selkäänsä ties miten pitkään ja kerättävää oli puiden alla niin, ettei jalka jakaantunut. Mies tyhjäsi peltikuorman kempuralle ja yhdessä istuttiin siskon ruoka- ja kahvipöytään ("candlelight supper" sadonkorjuujuhlan tunnelmissa). Kun sitten iltapimeällä toimme Millanin ja koiruuden takaisin kotiin, keräsimme hänen kirjahyllystään metrin verran tiiliskivipäätaloja auton kyytiin. Eronnut ja karannut mies oli ne jälkeensä jättänyt eikä perästäkään huolinut. Ne olivat menossa paperinkeräykseen. Katsotaan, josko me löytäisimme niille uuden kodin. Toistaiseksi saavat väliaikaisen turvapaikan Kanttorilan hyllyssä. Millan oli tyytyväinen lisätilaan, johon hän oli ehtinyt hankkia itselleen sopivampaa täytettä kirjaston poistomyynnistä.

Tänä vuonna olisi kuulemma kunnat saaneet itse päättää syyslomaviikkonsa. Niin sitä ihmettelen, että miksi meillä kuitenkin piti olla näin myöhään tämä loma, vaikka sen olisi saanut pitää varhemminkin? Viime viikolla vielä olisi joinki tarjennut... Kyllähän nytkin olen pihalla tarjennut, kun olen kunnolla pukenut, mutta eipä enää pysty nauttimaan syksyn kukista, kun pakkanen puri krassit ja muut. Eilen keräsin loput leijonankidat maljakkoon. Tänään vihdoin muistin nostaa dalian juurakon ylös kukkapenkistä. Olin sen vallan unohtaa, kun olen noita omenoita vain hyysännyt. Kävin hakemassa talvikynteliä nyhtökaurakastikkeeseen, niin siinä tulin katselleeksi viereistä perennapenkkiä, äkkäsin siinä ensin unohtuneen gladiolusryppään ja siitä muistin daliankin, jonka varret ja lehdet olivatkin jo menneet ruskeaksi. Jossain ohjeessa sanottiinkin, että pakkanen saa niitä nipistääkin ennen kuin juurakot kannattaa nostaa. Aika komeaksi oli ehtinyt juuri paisua, vaikkei se koko kesää ehtinytkään maassa olla.
Eilen mies kävi etelässä myymässä auton ja poikkesi mennessään viemään Millanille vettä ja kirjeeni. Auton myytyään mies oli hypännyt junaan hakeakseen toisen auton kaupunkikodin pihasta. Puolilta öin hän palasi retkeltään, kun ei raaskinut yksin jäädä nukkumaan tyhjään kotiin. No, tänään jaksoi kuitenkin kyläillä kanssani. Paluumatkalla poikettiin vielä paikallisella kirppiksellä. Ostin pienen kattilan ja ikkunaverhot vintin klasiin. Kas kun kuopus oli sieltä vienyt verhona pitämäni tumman lakanan opiskelijaboksinsa ikkunaverhoksi.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Ensilumiryökäle

Kun perjantaina viimeisenä koulupäivänä alkoi sataa lunta, olin melkein yhtä innoissani kuin lapsetkin valtavista hiutaleista, joita leijaili taivaan täydeltä ja joita sieppailimme suuhun. Heti alkoi myös pallojen pyörittely ja koulupäivän päätteeksi koulun pihaan oli ilmestynyt ukkojen rivi.
Mutta kun sitten tänä aamuna mies herätti minut Kanttorilassa kertomalla, että yöllä oli satanut lunta, olin epäuskoisen ja harmissani. Miten nyt käy lopuille omenoille?
Perjantaina saavuttuamme Kanttorilaan puoliltaöin tryykäsin ensi töikseni sankojen ja kumihanskojen kanssa omenapuiden alle kokoamaan saalista mahdollisen yöpakkasen alta pois. Lauantaina niistä osan keitin soseeksi ja osan sain kuopuksen kyytiin, vaan jäi niitä silti muuhunkin.
Tänään iltapäivän liikunnaksi olimme yhdessä omenapuiden alla, minä jatkoin omenoiden keräämistä ja mies haravoi lehtiä jätesäkkeihin. Tarkoituksenaan ehkäistä muumiotaudin leviämistä. Talven mittaan ehdin mahduttaa osan lehdistä lämpökompostoriin. Omenat vaikuttivat siltä kuin eivät olisi nähneetkään pakkasyötä. Ehkeivät ne hetkellisestä pikkupakkasesta olekaan moksis. Aion askartaa edelleen sosetta, mutten millään ehdi enkä pysty koko määrästä. Purkitkin siinä loppuvat, vaikka niitä kerännyt olenkin.
Meni taas tähän omenateemaan, mutta josko syysloman aikana ehtisin toisenkin postauksen kirjoittaa. Jostain muusta.