Omenatarha

Omenatarha

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Tyhjän kodin syndrooma

Tyhjän kodin syndrooma:

Huomasin, etten ole huhtikuussa vielä tähän mennessä kirjoittanut tänne yhtäkään postausta. No, enpä kirjoita nytkään. Sen sijaan koetan linkittää postaukseen, jonka kirjoitin äsken vanhimpaan blogiini, jonne myöskään en ole aikoihin (pariin vuoteen?) kirjoittanut.

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Kolme kirkkoa ja mämmi

On pitkäperjantai. Saavuimme Kanttorilaan pääsiäislomalle eilen kiirastorstaina sopivasti ehtiäksemme paikalliseen ehtoollismessuun (siis messuun, joka sana nykyään sisältää aina tuon ehtoollisen). Mies oli pakannut valmiiksi ja haki minut suoraan töistä kyytiinsä, niin oltiin Kanttorilassa jo ennen puoli kuutta. Juuri sisään päästyämme ovelle koputettiin. Luulin jo yhteisvastuukerääjän saapuvan, mutta se olikin Jorma matkalla pohjoiseen. Emme ehtineet hänelle tarjota muuta kuin hotelli Helpotuksen palveluja, mutta hänellä kuulemma oli evästä mukanaan.
Kiirastorstain iltakirkossa en pysty kyyneleittä laulamaan virttä 77 loppuun. ”Käy yrttitarhasta polku” on sinänsäkin kovin puhutteleva, mutta lisäksi aina myös muistuu mieleen isän kuolema kiirastorstai-iltana juuri kirkon valojen sammuessa. Siitä on nyt neljä vuotta. Oli kuitenkin toisaalta raikasta ja toisaalta kotoisaa olla täällä kirkossa. Uusi kanttorimme on ihana, kuten kirkkoherrakin. Minulle myös se oli erityinen ilon aihe, että kolehti kerättiin Ylivieskan uuden kirkon rakennusprojektiin.
Tänä aamuna nousin ennen puoli seiskaa ja aloin puuhata mämmiä. En ole koskaan aikaisemmin itse tehnyt, mutta rakas äitimme tapasi tehdä, lapsuutemme pääsiäisinä syötiin aina äidin tekemää mämmiä. Ja tekipä hän sitä vielä myöhemminkin, kun halusi diabeetikkomiehelleni tarjota mämmiä ilman lisättyä sokeria/siirappia. Ensin minun piti räknätä, minkäkokoinen annos mahtuu uuniastioihini. Valitsin pienemmän reseptin (3 litraa vettä, 500 g mämmimaltaita ja vajaa kilo ruisjauhojen). Jäipä vielä puoli kiloa maltaita vaikka kesäksi. Jos kokeilu onnistuu, saattaahan mämmiä tehdä muulloinkin kuin pääsiäisenä.
Mämminteko on sillä tavalla mukavaa puuhaa, että vaikka se sitoo koko päiväksi, niin imeltymistaukojen aikana ehtii tehdä kaikkea muuta. Lisättyäni kulloisenkin erän jauhoja, kuumaa vettä ja maltaita nostin kymmenen litran kattilan aina takaisin takan päälle filttiin käärittynä imeytymään tunniksi pariksi. Sillä aikaa kerkesin pestä ja ripustaa koneellisen pyykkiä, ruveta ruuan laittoon, kuunnella sanajumiksen netistä kymmeneltä, paistaa kauralastuja, syödä uunikalaa ja -perunoita, käydä kirkossa kahdeltatoista, krökytä kompostorista jäätynyttä mäskiä irti, täyttää täytekakun (Savoiardi-kekseistä, ei liittynyt mitenkään tuohon kompostorimäskiin...), osallistua kuuntelemalla vielä kolmanteenkin pitkäperjantain kello kolmen sanajumikseen (Jeesuksen kuolinhetken jumalanpalvelus) ja tiskata.
Kaikkein kovin homma mämmin teossa oli reipas hämmentäminen keittämisvaiheessa. Imeltyneen seoksen piti antaa vielä jäähtyä keittämisen jälkeen ennen uuniin laittoa. Oli melkoinen sovittelu, että sain kaksi pyöreää kakkuvuokaa ja kaksi pientä alumiinivuokaa mahtumaan kerralla uuniin, vaikka aamulla olin mukamas niitä sinne jo testaillut.
Tänä iltana olisi tarkoitus käydä vielä saunassa. Huomenna vuorossa synttäreiden juhlintaa Millanin seurassa. Siksi se Savoiardi. Kostuttamista varten ostettiin Reko-kahvia, että Millaninkin maha kestäisi kakkua. Samalla saimme miehen kanssa pitkästä aikaa herkutella kahvilla, jonka nauttimisesta olemme pitäneet enemmän tai vähemmän taukoa jo toista kuukautta. Juhlahetket ovat poikkeuksia.
Tämän päivän kolmesta kirkosta iloitsin eniten interaktiivisesta live-versiosta paikan päällä. Erikoista oli se, että kirkkoherra itse johti myös laulua. Koska urut olivat vaiti, niin kanttori sai pitää vapaata. Jumalanpalveluksen jälkeen meitä oli useampia kännyköinemme ottamassa kuvia upeasta alttarista. Alttaritaulun aiheena on Jeesuksen hautaaminen. Sen edessä oli viisi punaista ruusua, kaunis puinen risti ja orjantappurakruunu mustalla verhotun pöydän päällä. Ulkona jäätiin juttelemaan naapureiden kanssa niin pitkäksi aikaa, että kiekkoherrakin ehti ulos. Hän tuli iloisesti tervehtimään ja juttelimme vielä hänen kanssaan pitkän tovin säihkyvän kauniissa auringonpaisteessa. Kirkkoherra kutsui kylään. Pidetään kutsu mielessä. Mietin jo pikkupojille sopivia tuliaisia.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Talviloma ja lepopäivän ratto

Perjantaina lähdettiin oppilaiden kanssa hyvillä mielin hiihtolomalle. Olin ajatellut, että me miehen kanssa aloitamme loman töiden merkeissä, siivoten kaupunkikotia myynti- tai edes valokuvauskuntoon. Ja kyllähän me jonkin aikaa ehdimme siellä siivota, vaikka sinne pääsimmekin suht. myöhään. Lähtö nykykodista piti ottaa toiseen kertaan, kun ajettuamme toistakymmentä kilometriä mies muisti, ettei tullut varapulloa mukaan. Insuliinia. Olimme varautuneet myös yöpymään kaupunkikodissa, jos siivouksessa menee kovin myöhään, mutta mies halusi päästä jo illalla tien päälle, koska hän jaksaa paremmin ajaa iltasella kuin aamupuolella. Kyllä mies ehti sen verran siivoilla, että kehtasi ottaa kuviakin huoneista. Minä hosuin siellä täällä, lähinnä pientä .”ipuroomista”, niinkuin minun puuhani tahtovat olla, roinan pyörittelyä ja lajittelua. Tuotiin vähän lisää kuopuksen tavaroita Kanttorilaan, kun perjantai-iltana yhdentoista maissa saavuimme lomakohteeseemme. 
Olin helpottunut, kun yhdessäkään killerössä ei ollut kuolonuhreja. Myöskään hiirenpipanoita en ole bongannut. Jospa hiiririesa tältä talvelta on jo voiton puolella. Ruuat pidetään edelleen hiirten ulottumattomissa. Kellarissa on kyllä monta laatikollista mädäntyneitä omenoita, mutta niistä on jo kutakuinkin kaikki terveet paikat syöty. Olen ajatellut, että kuskataan omenalaatikot pihalle ja lämpökompostiin vasta keväällä, kun kompostori jälleen toimii. Nyt se on kohmeessa, ja olen tyhjännyt kompostijätteen väliaikaisesti pienempään puutarhakompostoriin. Myös sen jätteen, jota olemme keränneet sanomalehdestä taiteltuun biojätepussiin nykykodissa (jota voisin kai kutsua myös ”kolmioksi”). On muuten kovasti vähentynyt biojätteen synty, kun ryhdyimme kahvilakkoon pari viikkoa sitten. Kahdessa viikossa ehti aiemmin kertyä nelisentoista suodatinpussillista kahvinporoja, eikä yksi biojätepussi riittänyt.
Eilen ensimmäisen lomapäivän vietin lähinnä huonekasvien mullanvaihdossa. Sitä urakkaa en olekaan tehnyt useampaan vuoteen. Mullanvaihto sinänsä ei kauaa vie, mutta alkuvalmistelut ja loppusiivoukset vievät sekä aikaa että tarmoa, niin olen sen homman laistanut kevät toisensa jälkeen. Aloitin urakan suihkuttamalla muutamia kiireellisimpiä kasveja. Sitten tarvitsin multaa. Jätin pyykkikoneen pesemään lakanoita siksi aikaa, kun kävelimme keskustaan. Samalla reissulla, kun haimme minulle kukkamultaa, kävimme ruokakaupassa, mies kävi apteekissa ja minä vein kassillisen vaatteita kirpputorille (pojille pieneksi jääneitä mustia pukuja ja kuusi pitämättä jäänyttä mekkoani). Pyykkien ripustaminen ja ruuanlaiton jälkeen vihdoin tartuin tositoimiin. Suojasin lattiaa ja mattoa muovisella pöytäliinalla ja sanomalehdillä. Mutta niin vain taas onnistuin levittämään multaa suojan ulkopuolelle ja ”kroksieni” pohjissa ympäri taloa. Ennen saunaa sain kuitenkin enimmät siivottua niin  työskentelyyn käyttämässäni peräkammarissa kuin kylpyhuoneen lattialtakin. Kliiviasta löysin suureksi ilokseni nuppuja. Sen vain suihkautin, eikä kliiviaa muutenkaan pidä turhan usein kiusata mullanvaihdolla tai muulla siirtelyllä. Tein sellaisen radikaalin tempun, että jaoin sekä saniaista että unelmaa (asparagus), toki myös viirivehkaa. Käytännön syy jakamiskokeiluun oli se, ettei minulla ollut antaa saniaiselle eikä unelmalle edellistä suurempaa ruukkua. Nyt suurin osa ruukuista odottelee vielä peräkamarin pöydällä muovin päällä, että siirtäisin ne takaisin paikoilleen salin puolella. Huomenna voisin jatkaa mullanvaihtoa vielä toisen ikkunan kasvien osalta, samalla saattaisin innostua vaihtamaan salin verhot ja pesemään ikkunat. Kun eilen kävelimme kaksi kertaa keskustaan ja kun ramppasin Kanttorilassa edestakaisin peräkamarin, kylpyhuoneen, salin ja vintin väliä, niin keveästi tuli täyteen rapiat 10 000 askelta, joista nelisentuhatta Kanttorilan markilla. 
Kummasti on uni maistunut. Kanttorilassa on hyvä nukkua, oli täysikuu tai ei. Tänään tyydyimme kuuntelemaan tuttua pappia netin kautta, kun paikallisessa kirkossa oli konfirmaatiomessu, emmekä oikein halunneet juhlakansan sekaan tukkia. 
Sen verran lomasuunnitelmia meillä on sovittuna, että keskiviikkona lähdemme kolmestaan Millanin autolla kaupunkiretkelle. Pikkukoira lähtee mukaan. Millanin autolle on varattu aika turvatyynyn huoltoon. Mies vie auton sinne jätettyään meidät naisväen kirpparille. Jospa me kahdestaan pärjäämme pennun kanssa, toinen voi olla vuorollaan koiraa ulkoiluttamassa, jos se ei saa olla kirpparilla sisällä. 

lauantai 17. helmikuuta 2018

Kihlapäivänä

Olimme Kanttorilassa käymässä kaksi viikkoa sitten melkein koko perheellä, kun tulimme pohjoisen porukkamme kanssa tänne perjantaina yöksi jatkaaksemme lauantaina heti aamusta äidin, anopin ja mamman hautajaisiin. Melkein koko perheellä tarkoittaa sitä, että kuopuksen otimme kyytiin lauantaina matkan varrelta. Ehdimme hyvissä ajoin siunauskappelille, vaikka piti odottaa kuopuksen pukeutumista, hän kun sai hautajaisasunsa vasta meidän tuotuamme se hänelle kaupunkikodista. Muutenkin kaikin puolin hautajaiset sujuivat hienosti. Raskaita hetkiä ja kyyneleitä, mutta myös iloisia kohtaamisia ja muistoja, nauruakin. Iloitsimme sisarusten kanssa siitä, että peräti seitsemän äidin serkuista oli päässyt paikalle, ja vielä useammat serkut olivat muistaneet addressein. Oli myös arvokasta, että samalla äidin ainoa sisko pääsi tapaamaan serkkujaan, ja toisin päin.
En nyt kuitenkaan tämän enempää kirjoita hautajaisista, enkä kotimatkastakaan, niistä molemmista pitäisi oikeastaan kirjoittaa erillinen postaus, jos meinaisi olla perusteellinen.
Nyt olemme kuitenkin taas miehen kanssa Kanttorilassa kahden viikon tauon jälkeen. Heti ulko-oven avattuani haistelin, että mahtaisiko killerössä olla hiirenraato. Mutta keittiön lattialla näkyvissä olleet kaksi killeröä olivat tyhjiä. Unohdin asian. Tänään sitten siivotessani tilaa kaupunkikodista tuodulle ruokailuryhmälle löysin vahingossa vielä kaksi killeröä, joissa molemmissa oli raato... Kyllä olen sitä mieltä, että se joka killerön virittää, saisi sen myös ”kokea”, sen verran vastenmieliseltä minusta tuntui tyhjätä kuolleita hiiriä loukuista.
Meillä alkaa kaupunkikoti olla jo melko tyhjä, pöytäryhmän lisäksi toimme sieltä tänne väliaikaissäilytykseen kuopuksen tavaroita, jotka voimme myöhemmin hänelle kuljettaa opiskelupaikkakunnalle. Ties vaikka kahden viikon päästä olevan talvilomani aluksi saisin jo kodin siivottuakin myyntikuntoon.
Kävimme tänään kihlapäivämme ratoksi kahvilla Millanin luona. Siellä pieni naskalihammas hääri ja riehui innokkaasti. Välillä se joutui jäähylle aitaukseen ja välillä se nukkui eteisessä, mutta muuten se kyllä pitäytyi huomion keskipisteenä :) Lauman kuopus. Tapasimme tämän Millanin perheen uusimman jäsenen jo pari viikkoa sitten hautajaisista palatessamme, mutta silloin koiravauva oli vielä   vieraskorea, uuteen kotiin totutteluvaiheessa.
Mainitsin viime postauksessa ensimmäisistä kylvöistä. Tomaatteja on itänyt runsaasti, samoin vähän kaikkea muutakin, paitsi paprikaa vielä odottelen (tiputin ruukkuun muutaman siemenen lisää), ja myös munakoiso pysytteli niin pitkään piilossa, että kylvin jo jokaiseen kolmeen ruukkuun yhden lisäsiemenen. En tiedä, ennättikö sellainen sitten jo itää vai onko esiin puskenut taimi peräisin ensimmäisestä kylvöstä. Pääasia, että iti. Sain pikkusiskolta muutaman siemenrasian hautajaisreissulla. Hän oli kerännyt viime kesän kukistaan niitä talteen, ja kävi ilmi, että yhdessä ratsiassa oli keltaisen orvokin siemeniä. Pitihän niitäkin sitten kylvää, ja sieltäkin jo puskee kasvua. Kukkalamppu syttyy ajastimella palamaan sekä aamulla että illalla muutamaksi tunniksi nytkin, kun olemme poissa kotoa.

torstai 1. helmikuuta 2018

My tribute to my Mum

Olen kiitollinen äidillemme hänen intohimoisuudestaan ja hänen antamastaan mallista meille lapsilleen. Puutarha. Kylvöt. Kouliminen. Taimikasvatus.
Näin kevättalvella äitikin vähitellen aloitti kukan- ja tomaatintaimien kasvatuksen, viileässä vinttihuoneessa isolla eteläisellä ikkunalla taimet kasvoivat ja komistuivat kauniilla valkoisella kukkapöydällä.
Tänä iltana saatuani leivottua pari kesäkurpitsakakkua lauantain hautajaisiin ryhdyin tekemään kevään ensimmäisiä kylvöjä, sillä mies oli vihdoin saanut asennettua kukkalamppuni paikoilleen. Vielä ei hetkeen ole kuitenkaan kesäkurpitsan siementen vuoro. Ensimmäisenä multaan pääsivät oranssit ja punaiset chilipaprikat, muutama tavallisen paprikan siemen, jotka otin talteen hiljan syödystä paprikasta, kaksi tomatillon siementä, Money maker -tomaattia, loput mukulasellerin siemenet sekä ruotiselleriä, petuniaa ja loput mustan orvokin siemenet, joita ilokseni löysin siemenpussien seasta. Olin selannut siemenvarastoni jo pariinkin kertaan ja kuvitellut, ettei minulla ole yhtään orvokin siemeniä, ja ajattelinkin jo, että tänä vuonna jää orvokin kasvatus minulta kokonaan sivuun.
Äidistä iloiten ja häntä kiitollisena muistellen kylvöjäni tein. Sytytin hetkeksi kynttilän sijasta kukkalampun sellereille. Ne tarvitsevat valoa itääkseen.

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Kohti hautajaisia

Ylihuomenna töiden jälkeen mutkien kautta kohti Kanttorilaa. Esikoinen haetaan kaupungista, käydään ehkä kaupunkikodissa saunassa ennen kuin jatketaan kohti seuraavaa kaupunkia ja rautatieasemaa. Sieltä noudetaan kyytiin keskimmäiset lapset ja jatketaan yöksi Kanttorilaan. Otamme mukaan läjän makuupusseja, sillä lisälämpöä voitaneen tarvita. Lauantaiaamuna toivottavasti päästään hyvissä ajoin liikkeelle ja otetaan kuopus kyytiin taas seuraavasta kaupungista. Siellä tosin täytyy kuopuksen ehtiä pukea musta pukunsa, jonka me tuomme kaupunkikodista mukana. Sitten viimeinen taival kohti kotiseutua ja tutuksi tullutta siunauskappelia. Mitä sitten, en uskalla ajatella sen pidemmälle.

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Muutosta II

Edelliseen jatkoa.
Viime viikko meni viestitellessä sisarustemme kesken. Lähellä asuvat sisarukset vuorottelivat äidin vuoteen vieressä, ja joku heistä oli aina myös yön saattohoitohuoneessa. Pikkusisko kysyi minulta eräässä viestissään, haluanko että minulle ilmoitetaan vaikka yöllä, kun on suruviestin aika. Vastasin - kärsittyäni siihen mennessä jo pitkään huonoista yöunista - että ehdin kuulla aamullakin, jos näin käy.    Pidin puhelintani öisin kiinni, kuten aina, ja toisesta vaiensin ilmoitusäänet, etten kuulisi whatsapp-viestien kilahtelua, sen jälkeen kun olin yhtenä alkuyönä herännyt sellaiseen (olin mennyt puoli kymmeneltä nukkumaan ja viesti kilahti kymmeneltä, siis ihan ”ihimisten aijjoos”, mutta minun kannaltani pahimmoilleen).
Torstain ja perjantain välisenä yönä heräilin taas alkuyöstä, katsoin puhelimesta kellonajan ja näin samalla, ettei ollut tullut mitään whatsapp- tai sähköpostiviestejä. Paitsi viimeisellä kerralla peitin kädelläni suurimman osan näytöstä himmentääkseni puhelimen valoa, ja näin vain kellonajan. Sitten sainkin nukkua noin kahdesta lähes puoli viiteen. Silloin taas herättyäni ja katsoessani kellonaikaa näin samalla vanhimman veljemme klo 2.26 lähettämän whatsapp-viestin: ”Tavallaan hienoa, että äiti pääsi näin nopeasti taivaan lepoon.” Mitä!?! Aloin äkkiä selata viestejä ja sähköposteja. Löysin nuorimman veljen yöllisen ryhmäsähköpostin, joka oli lähetetty klo 2.34 ja jossa hän kertoi nuorimman siskon soittaneen hetki sitten ja kertoneen äidin nukkuneen pois. Aloin saman tien vastata sähköpostiviestiin osoittaakseni, että nyt olin minäkin jo saanut tiedon eikä enää aamulla tarvitse minulle erikseen ilmoittaa. Uni ei enää sitten tullut, ja mieskin nousi verensokereitaan mittaamaan. Niinpä istuimme keittiössä syömässä aikaista aamiaista. Mies lämmitti minulle puuroa. Kun kytkin toiseen puhelimeeni virran, sain siihen tekstiviestin vanhemmalta siskoltani, joka oli ollut sinä yönä äidin luona ja joka oli hälyttänyt pikkusiskon ja lähettänyt sitten viestin meille muille: ”Äiti on nyt päässyt taivaan kotiin. Lähtö oli rauhallinen. Puoli kahdelta viimeinen henkäys.”  Viestin luettuani jatkui viestittely sisarusten kanssa vielä hyvän aikaa. Sitten minun olikin pian aika alkaa laittautua töihin. Onneksi oli lyhyt työpäivä ja onneksi lasten kanssa on niin hektistä, ettei siinä ehdi jäädä omiin ajatuksiinsa. Kerroin lyhyesti työkavereille tilanteesta, mutten oppilaille vielä mitään, koska pelkäsin alkavani itkeä. Maanantaina sitten kerroin.
Perjantain työpäivän jälkeen aloimme järjestää lähtöä Kanttorilaan, vaikka olimme siellä jo viikkoa aiemmin käyneet ja vaikka näin talviaikaan olemme pitäneet käyntitahtina kahta viikkoa. Palelin jo autossa, ja Kanttorilassa palelu jatkui, vaikka takkaa lämmitettiin. Lauantaina lähdettiin sitten uudestaan sinne kotipuoleen. Meillä oli sisarusten kanssa treffit hautaustoimistossa. Me olimme miehen kanssa siellä hieman etuajassa, kukkakauppias ilmaisi osanottonsa ja näytti minulle saman päivän lehteen ehtineen kuolinilmoituksen. Silloin en enää voinut toisten nähdenkään kyyneleitä pidättää. Sanoinkin hänelle, että täytyy se uskoa, kun se kerran lehdessäkin lukee. Ennen muiden sisarusten tuloa ehdin suunnitella omaa kukkalaitetta. Toisten saavuttua katsottiin vielä arkku, jota muut olivatkin jo valmiiksi kaavailleet. Minullekin se passasi, niin tehtiin siitä päätös. Sitten vielä suunniteltiin arkun päälle kukkalaite ja muuta hautajaisiin liittyvää ennen kuin lähdimme käymään sairaalan kappelissa äitiä katsomassa. Tai siis sitä, mitä hänestä oli jäljellä, eloton, mutta levollisen näköinen ulkokuori. Veli kävi hakemassa peräkärryn ja sitten menimme tyhjäämään äidin huonetta dementiahoitokodissa. Siellä minua väsytti niin, että oikaisin hetkeksi äidin sänkyyn kattoa tuijottamaan. Saimme urakan valmiiksi ja kävimme siskon luona kahvilla. Siinäkin tuli istuskeltua pitkä tovi juttelemassa. Sitten lähdimme miehen kanssa vielä tervehdyskäynnille kummitätini, äidin ainoan siskon luo. Vuotta vanhempi isosisko oli toisaalta helpottunut, että pikkusisko pääsi kivuista ja sairaudesta, mutta toisaalta ikävissään totesi itsekin jo joutavansa täältä pois.
Illanhämyssä ajelimme takaisin Kanttorilaan poiketen viemässä Millanille taas hyvää vettä kanisterilla. Saimme vastalahjaksi vadelmapiirakan, joka meidän oli ollut tarkoitus yhdessä kahvitella, mutta koska meillä meni niin myöhään ja koska Millan arveli meidän olevan uupuneita raskaasta päivästä, niin päätettiin praatailla tuohippuolin paremmalla ajalla.
Tästä on nyt jo tullut ylipitkä sepustus. Mutta korvaapa alkuvuoden hiljaisuuden. Sunnuntaina miehelläni oli taas saarnavuoro, joten kävelimme kirkkoon hyvissä ajoin kirpakassa pakkasessa. Kirkossa oli aika vähän väkeä, mutta kohderyhmä oli oikea ajatellen mieheni saarnan sisältöä. Aiheena oli Pietarin anopin kuume, josta Jeesus hänet paransi. Mies kertoi oman anoppinsa kuumeesta ja siitä, miten hänkin pääsi kuumeesta, mutta eri tavoin. Saarna sisälsi paljon lohdutusta, ja meistä kuulijoista suurin osa oli surevia omaisia. Sen huomasi esirukouksen aikana, kun kolmen vainajan omaiset nousivat vuorollaan ylös ”kiitos kuolleille”-kohdassa. Kirkkoherra kävi messun jälkeen vielä tervehtimässä omaisia, ja minullekin hän kävi esittämässä surunvalittelut.
Hautajaiset ovat helmikuun alussa. Viestittely on jatkunut edelleen tiuhaan sisarusten kanssa. Nyt lähinnä risti-ilmoitukseen ja hautajaisten järjestelyyn liittyen.